Aikamatka 1960-luvun Helsinkiin

”Tiedätsä, mikä on mun mielestä yksi vaimon tärkeimmistä tehtävistä?” Risto sanoi.

”Vaimo tekee kodin hengen. Vaimon pitää olla iloinen.”

Laura Honkasalon uutuus Perillä kello kuusi (Otava 2015) hyppää keskelle nousukauden kiiltokuvaperheen elämää.

                Vuokko, nelikymppinen edustusvaimo tylsistyy upeassa kodissaan. Mies tekee vain töitä, ja tyttäret ovat kasvamassa aikuisiksi eivätkä enää tarvitse äitiä täysipäiväisesti.

                Riston vanhapiikatäti Aune elää niin kuin on aina elänyt: kunnon uskovaisen elämää kuolleen kirkkoherraisän ankarailmeisen muotokuvan alla.

                Vuokon tyttärelle Piitulle maailma on avoin: Varakkaan perheen teinille kaikki on mahdollista.

                Kolmen sukupolven yläluokkaiset naiset Helsingissä vuonna 1966. On asema, on varallisuutta, mutta on myös tunteet, jotka yllättävät.

Vuokko rakastuu ja joutuu miettimään, voiko kaiken jättää. Aunen elämään tuo nuorekkaan tuulahduksen isotätinsä kanssa ystävystyvä raikas Piitu. Aune uskaltautuu viimein lomamatkalle Kanarialle ja aloittaa uuden elämän.

Naisensa Honkasalo herättää henkiin vakuuttavasti. Niin Vuokon edustusrouva-ahdistus kuin Aunen kunnollisuuskin ovat aitoja. Vuokon hullaantuminen ja salaiset retket heittävät ehkä jo vähän yli, mutta tiukkapipo Aunen heräämisessä on jopa hulvattomia hetkiä.

Uutta rakennetaan, vanhaa uhataan purkaa. Rouvat pukeutuvat Marimekkoon, mutta seurapiirijuhlien iltapuvut teetetään vielä ompelijalla. Make-up ja rouge ovat kohdillaan, lollot terhakkaita ja kampaukset upeita.

Laura Honkasalon Helsinki vuonna 1966 on täydellinen ja herkullisen pikkutarkka. Itsekin tekisi mieli hypätä kahvilaan tilaamaan Napoleon-leivoksia. Tupakkaa polttavat ajan tapaan niin teinit kuin aikuisetkin, sisällä ja ulkona jopa niin paljon, että lukijaa jatkuva tupruttelu jo vähän häiritsee.

                Kehyskertomuksessa vuonna 1996 ollaan Riston kuoleman äärellä. Suvun naiset, sukupolvella kasvaneena, kokoontuvat tyhjentämään muistojen taloa.

                Kolmekymmentä vuotta on kulunut. Rakennusinsinööri-yrittäjä Riston rakennuttamista betonitaloista ensimmäisiä jo puretaan. Piitu kaipaa isäänsä: ”Se ei olisi ollut sellainen, jollei olisi elänyt sitä aikaa.”

Perhesalaisuuksien taituri

Lontoo heinäkuussa 1976. Helle, kuivuus ja veden säännöstely jatkuvat jo kolmatta kuukautta. Tavallisena aamuna tasan kello 6.45 Robert lähtee ulos talosta niin kuin on lähtenyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Nyt Robert on eläkkeellä ja käväisee vain ostamassa sanomalehden nurkan takaa. Paitsi että tällä kertaa Robert ei palaa.

                Maggie O´Farrellin Varoitus tukalasta helteestä (Schildts & Söderströms 2014) on tarina perheestä, jonka jäsenet yllättävän kriisin seurauksena joutuvat kohtaamaan itsensä ja toisensa. Äiti Grettan luokse saapuvat aikuiset lapset Monica, Michael Francis ja Aiofe.

                Perheen esikoinen Monica asuu Peterinsä kanssa tyylikkäässä talossa antiikin keskellä, mutta elämä tyhjää ja merkityksetöntä. Myös vuodet Riordanin perheen vastuunkantajana ovat jättäneet jälkensä. Keskimmäinen Michael Francis on perheen vuoksi hylännyt tutkijanuransa ja unelmansa. Avioliitto Clairen kanssa rakoilee. Kuopus Aiofe on karannut Amerikkaan suuri salaisuutensa mukanaan eikä ole juuri pitänyt yhteyttä kotiin. Äiti Grettallakin on oma synkeä salaisuutensa, eikä hän ehkä olekaan niin tietämätön miehensä katoamisesta kuin antaa ymmärtää.

O´Farrellilla on taito tehdä henkilöistään eläviä ja tuntevia ihmisiä. Perhesuhteet, monimutkaisetkin, ovat aitoja ja kaikessa surullisuudessaankin lempeän humoristisia.

O´Farrellin aiemmin suomennettuun kirjaan Käsi jota kerran pitelin (Schildts & Söderströms 2013) ostin aikanaan täysin puhtaasti houkuttelevan kannen ja kansiläppätekstin perusteella, kirjailijasta en tiennyt mitään. Kirja kosketti kauneudellaan ja kauheudellaan ja nousi saman tien TOP 10 -listalleni. Niinpä odotukset olivat suuret, kun aloitin tämän teoksen.

En missään tapauksessa pettynyt, Varoitus tukalasta helteestä on hieno, mutta aivan samaan tiiviyteen ja tunnelmaan se ei yllä kuin Käsi jota kerran pitelin. (Sivuhuomautus: Samoin kuin edellisen postaukseni Murakamissa, tässäkin kirjassa tapahtuu myös Suomessa. Lehtiartikkelista olen lukenut, että Maggie O´Farrell rakastaa Suomea ja on lomaillut täällä useamman kerran perheensä kanssa.)

O´Farrellin kuudesta romaanista on toistaiseksi suomennettu valitettavasti vain nämä kaksi. Vaikka tietokirjoja tai muita asiatekstejä luen sujuvasti englanniksi, haluan nauttia kaunokirjallisuudesta äidinkielelläni. Nyt on tehtävä poikkeus ja tartuttava aiempiin teoksiin englanninkielisinä. Sen verran O´Farrellit houkuttelevat.

Vaellus kohti värejä

”Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat.”

Kappale Franz Lisztin Vaellusvuosista soi taustalla, kun luen Haruki Murakamin kirjaa Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014).

Ei ole enää omaperäistä etsiä netistä kirjoissa esiintyviä musiikkikappaleita tai taideteoksia (itse teen sitä jatkuvasti), mutta tällä kertaa tehtävä on harvinaisen helppo: Youtubesta kappaleet hyppäävät ruudulle otsikolla ”Music for Haruki Murakami´s book ”Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrime”. Ja tietysti Lazar Bermanin soittamana, kuten kirjassa.

Tsukuru Tazaki on Tokiossa asuva insinööri, joka rakentaa rautatieasemia. Vielä 36-vuotiaana hän asuu yksin yksiössään seuranaan vain yksinäisyys.

Tsukuru on vuosia aikaisemmin jättänyt taakseen lapsuudenkotinsa Nagoyassa. Lukioaikainen tiivis ystäväporukka taas on hylännyt Tsukurun hänelle itselleen täysin tuntemattomasta syystä. Nyt Tsukuru kohtaa Saran, joka vaatii Tsukurua selvittämään 16 vuoden takaiset mystiset tapahtumat ennen päätöstä heidän suhteensa tulevaisuudesta.

Matkallaan Tsukuru päätyy lopulta Suomeen. Hämeenlinnalaisella kesämökillä järven rannalla lintujen laulaessa Tsukuru kohtaa menneisyytensä, mutta myös tulevaisuutensa. On viimein aika päästä eteenpäin.

Suomi-jaksoa on hauska lukea. Mietin, mikä on Helsingin keskustan vanhantyylinen hotelli, jossa on keinahteleva vanha hissi ja jonka ikkunasta näkyvällä leveällä kadulla kulkee vihreitä raitiovaunuja. En keksi, ja voihan hotelli olla täysin mielikuvituksen tuotetta. Silti, kun tapahtumat japanilaisessa kirjassa sijoittuvat kotimaisemiin, yksityiskohtiin kiinnittää enemmän huomiota.

Kirjan käännöstä hieman ihmettelen. Käytetty suomen kieli on vanhahtavaa. Kirjassa valmistetaan aterioita, ei laiteta ruokaa. Jatkuva potentiaalin ja liitepartikkeleiden viljely etenkin dialogissa häiritsee: En jaksa uskoa, että japaninkielisessäkään versiossa keskustelut ovat yhtä tönkköjä ja kaukana tästä päivästä.

Kirja on ensimmäinen Murakami, joka on käännetty japanista suoraan suomeksi, joten esiin piti kaivaa vanhempi Norwegian Wood (1987, suom. 2012, Tammi), joka on käännetty englanninkielisestä versiosta. Ja kas, muutaman kymmenen sivun pikakelauksella en huomaa vastaavaa. No, alkuperäiseen kieleen en voi verrata, japania en osaa sanaakaan.

Norwegian Wood ja Värittömän miehen vaellusvuodet ovat vahvasti sukua toisilleen. Samoja teemoja, samoja tunnelmia. Jos kuuntelit aiempaa lukiessasi Beatlesia alusta aina uudelleen, kuuntelet nyt Lisztin Vaellusvuosia yhtä sujuvasti.