Kirjastojen puolesta!

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Kuvassa nykyinen kotikirjastoni Tuusulan pääkirjasto Hyrylässä. Kirjasto on juuri sopivan kokoinen: Se on riittävän iso, joten lukija löytää kaiken tarvitsemansa. Toisaalta se on riittävän pieni: edes uutuuskirjojen varausjonot eivät ole kohtuuttomat. Ja kun samassa lainausjärjestelmässä ovat myös Järvenpään, Keravan ja Mäntsälän kirjastot, ahkera lukija voi vain onnitella itseään hyvästä asuinpaikasta J.

Kirjastojen kirjasto minulle on kuitenkin Tampereen vanha kirjastotalo, se siellä Tampereen vanhan kirkon takana, Tammerkosken rannalla. En tiedä, kuinka paljon olen siellä viettänyt tunteja opittuani lukemaan vuonna 1975 ennen muuttoani Helsinkiin 1986 (saman vuonna avattiin muuten uusi pääkirjasto Metso). Kesäisin kannoin Teiskoon mökille kerralla 40 kirjaa (hevoskirjoja, Tiina-kirjoja, viisikoita…), jotka palautin muutaman päivän kuluttua lastatakseni laukkuni taas uudella erällä. Tampereen lastenosaston kirjastokorttini vuosileimoineen on edelleen tallella.

Kirjasto on palvelu, jonka toivoisin nykytekniikankin aikakautena olevan saavutettavissa erityisesti jokaiselle lapselle ja nuorelle. Kirjastossa on kaikki.

Rakkautta ja teatteria

Luke Kanowski asuu englantilaisessa pikkukaupungissa Sestonissa rähjäisessä asunnossa elämästä jo sivuun jääneen isänsä kanssa. Joka toinen päivä hän vierailee mielisairaalassa siellä jo vuosia viettäneen äitinsä luona.

                Luke on käynyt klassillisen koulun hyvin arvosanoin, mutta yliopiston sijaan hän päätyy konttoristiksi paperitehtaalle. Vapaa-aika täyttyy lukemisesta, elokuvista ja musiikista. Muistivihkonsa Luke kirjoittaa täyteen mm. BBC:n televisionäytelmien dialogeja ja omia käsikirjoituspätkiä.

                Sattumalta Luke päätyy kaatosateessa Sestonissa käymässä olevien Paulin ja Leighin autoon neuvomaan tietä. Syntyy orastava ystävyys, jonka myötä Luke jättää työnsä, Sestonin ja vanhempansa ja päätyy Paulin luo Lontooseen mukanaan vain pari kassia ja levysoitin.

                Paulin ja Leighin mukana Luke pääsee rakastamansa teatterin maailmaan, aluksi osa-aikaiseksi apulaisnäyttämömestariksi. Samalla hän kirjoittaa omia näytelmiä, joita ei koskaan näytä kenellekään.

                Teatterin lavalla Luke kohtaa myös Ninan, hauraan nuoren näyttelijättären, jonka uraa vartioivat äiti Marianne ja miesystävä Tony. Ensimmäisestä katseiden kohtaamisesta syttyy rakkaus, joka ei jätä Lukea rauhaan.

                Paul saa viimein luettavakseen Luken käsikirjoitukset ja tajuaa Luken lahjakkuuden. Luken esikoisnäytelmä päätyy oikean teatterin lavalle, mutta uhattuna ovat niin rakkaus kuin ystävyyskin.

                Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015, suomentanut Marianne Kurtto) sijoittuu pääosin 1970-luvun alun Lontoon teatterielämään. Ihmis- ja rakkaussuhteissa sekä tunnelmanluojana Sadie Jones on vahvoilla, mutta aitoa 70-lukua (mitä se sitten onkin) jään hieman kaipaamaan. Pienenä muistutuksena siitä, että kirja ei sijoitu nykypäivään, ovat lankapuhelin ja kirjoituskone, mutta muusta asiaa ei juuri huomaa. Ajan teatterihistorian Jones varmasti osaa, mutta siitä minä taas en tiedä mitään J.

                Ehkä rakkaus oli totta on silti ennen kaikkea rakkaustarina. Tai ehkä ennemminkin rakkauksien tarina. Juoni on sen verran taitavasti rakennettu, että lukija, vaikka jotain aavistaisikin, ei voi olla varma lopputuloksesta. Tarina kantaa viimeiselle sivulle asti.