Sota, radioita ja kallisarvoinen jalokivi

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (Wsoy 2015, suomennos Hanna Tarkka) on yli 500-sivuinen järkäle, jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan Ranskaan ja Saksaan. Sotaa eletään pakahduttavasti kahden erikoisen lapsen, ranskalaisen Marie-Lauren ja saksalaisen Wernerin yksinäisissä maailmoissa.

                Ranskalainen Marie-Laure on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän tytär. Isä ja sokea Marie-Laure joutuvat pakenemaan Pariisista Saint-Malon linnoituskaupunkiin meren rannalle mukanaan salaperäinen jalokivi Liekkien meri tai ehkä sen kopio. Jalokiven haltijan kerrotaan elävän ikuisesti.

                Saksalainen Werner kasvaa kaivoskaupungin orpokodissa. Hän on tekniikan ihmelapsi, joka tietää kaiken radioista. Osaamisensa ansiosta hän päätyy kaivoksen sijaan poikien valtakunnalliseen poliittiseen koulutusinstituuttiin ja sitä kautta sotaan aivan liian nuorena.

                Ensimmäisen parinsadan sivun aikana ajattelen moneen kertaan jättäväni kirjan kesken. En siksi, että kirja olisi huono, vaan siksi, että se ahdistaa liikaa. Minun on aina vaikea lukea sodan maailmaan sijoittuvia kirjoja, mutta tämän tuska tulee tavallistakin lähemmäksi. Puolivälin jälkeen onkin jo pakko jatkaa loppuun.

                Kirja on hieno. Kirjailija on kirjoittanut teosta kymmenen vuotta ja se näkyy. Jokainen yksityiskohta ja jokainen juonenkäänne on tarkkaan mietitty. Kaikella on merkitystä, ja osaset kietoutuvat lopulta saumattomasti toisiinsa. Pidän Doerrin lyhyistä, vain parin sivun mittaisista luvuista. Luvut on otsikoitu, mikä aikuisten kirjallisuudessa on harvinaista, mutta tässä se toimii. Omaa ahdistusta lieventääkseni käyn lukemisen aikana muutamaan kertaan vilkuilemassa tulevien lukujen otsikoita. On pakko tietää edes vähän, mitä on tulossa.

                Lopulta Marie-Lauren ja Wernerin on tietysti kohdattava. Kohtaaminen on kaunis ja siihen latautuu paljon. Sota on silti vielä kesken.

                Doerr hyppää lopussa vuosikymmeniä eteenpäin ja punoo sodan kauhut kauniisti yhteen. Jäljelle jääneiden on elettävä muistojensa kanssa ja laitettava tapahtumat lokeroihinsa. Elämä jatkuu.

Aivan varmasti tästä jo Pulitzer-palkitusta, miljoonia kappaleita myyneestä ja huippuarvostelut joka puolella maailmaa saaneesta romaanista tehdään jossain vaiheessa elokuva. En tiedä, uskallanko mennä sitä katsomaan.

Yksinäisyydestä ja rakastamisesta

Tukholma, kerrostalo ja sen asukkaat Elisabeth, Otto ja Elias. Hiljattain taloon muuttanut Elisabeth ei poistu lainkaan asunnostaan. Leskimies Oton elämän viikoittainen kohokohta on päivällisen laittaminen Eliakselle, joka on lähes yhtä yksinäinen kuin sukupolvea vanhemmat naapurinsa.

                Linda Olssonin romaanissa Kun mustarastas laulaa (Gummerus 2015, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi) jätetään kirja oven taakse, poimitaan kirja ovenraosta, jätetään kirja taas toisen ovelle. Kun aikaa kuluu, päästään viimein yhteiseen päivällispöytään ja puistoon kävelylle, uskalletaan rakastaakin.

Jos haluat lukea kirjan, jossa on actionia, se ei todellakaan ole tämä. Jos taas haluat viipyä hitaasti ajatusten, kirjojen ja taiteen maailmassa, et pety.

Olsson jatkaa edellisistä romaaneistaan jo tutuksi tulleella tyylillään, jossa vähemmän on enemmän. Kun aiemmissa romaaneissa lukija on saanut nauttia uusiseelantilaisista meren äänistä, tuoksuista  ja väreistä, pysyy uutuus lähes kokonaan Etelä-Tukholmassa muutaman korttelin sisällä. Tukholma ei kuitenkaan ole sykkivä suurkaupunki, vaan ennemminkin kylä, jossa luonto on lähellä.

Ja sitten on mustarastas, joka laulaa. Se laulaa ikkunan takana ja herättää joka ikinen aamu uuteen päivään. Hauras mustarastas elää myös kertomuksena Eliaksen kuvissa. Kunnes se syksyn tullen hiljenee.