Sain Jussi
Valtosen Finlandia-voittajan He eivät
tiedä mitä tekevät (Tammi 2014) jo joululahajaksi. Se oli kuitenkin liian paksu
mukaan lentokoneeseen, joten lukeminen siirtyi. Aloitin kirjan helmikuussa ja
sain sen loppuun vasta reilusti maaliskuun puolella.
Alusta pidin. Alinan ja Joen
rakkaustarina takaumana parinkymmenen vuoden taakse oli kaunis ja aito. Sain
oman esikoiseni samoihin aikoihin, vauvaelo tuntui tutulta. Mutta kun
siirryttiin Yhdysvaltoihin ja iAm-aikakauteen, mielenkiintoni lopahti.
Loputtomat seikkailut virtuaalimaailmassa peittosivat alleen sitä, mitä minä
kirjoilta haen: Ihmissuhteet ja niiden huikeus hukkuivat ihmelaitteen
ominaisuuksien virtaan.
Henkilöidensä välisistä
suhteista Valtonen kirjoittaa kuitenkin herkästi ja hyvin. Siitä, miten emme
kuuntele toisiamme ja tahtomattamme kävelemme toistemme ohi. Jossain vaiheessa
voi olla liian myöhäistä tilannetta korjata.
Valtonen on upottanut kirjaansa
valtavan määrän yhteiskuntakritiikkiä. Kritiikki on kaunokirjallisuudessa
hyväksi, mutta tarvitseeko yhdessä kirjassa parantaa ihan jokainen asia
maailmassa? Suomi-Amerikka -vertailusta pidin, se on meillä kotonakin aina ajankohtainen
aihe, mutta en ymmärrä, miksi tässä kirjassa piti hoitaa myös vaikkapa Suomen
ev.lut. kirkon tilannekatsaus.
Kokonaisuutena kirja olisi vain
ja ainoastaan parantunut editoimalla pois sellaiset parisataa sivua. Vähemmän
on usein enemmän. Kielikin olisi kaivannut pientä hiomista. Valtonen on pitkään
asunut Yhdysvalloissa. Sen valitettavasti huomaa.
Mietin, miten Valtonen
kirjoittaa, kun kirjoittaa vähän tiiviimmin. Sitäkin hän on tehnyt. Luin Siipien kantamat (Tammi 2007) ja pidin
kirjasta kovasti. Kaunis, rauhallinen, kielellisesti paljon huolitellumpi kuin He eivät tiedä mitä tekevät.
Rakkaustarina, jossa on kaikki ainekset ylisentimentaalisuuteen, mutta siihen
Valtonen ei sorru.
Nuori ja raikas Marianne, keski-ikäinen Juhani. Perinteinen lähtökohta,
jonka Valtonen punoo maaliin tarkasti ja tyylikkäästi.
Takaisin uutuuteen. Puutteistaan
huolimatta Valtosen lähes 600-sivuinen järkäle on luettava loppuun. On
selvitettävä, miten isä ja poika lopulta kohtaavat. Ja kohtaavathan he.
Paljon jää järkäleessä auki.
Ihmissuhteet eivät ole helppoja eikä niitä helpoiksi tarvitse vääntääkään.
Helppoa ei myöskään ole määrittää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja millä
tavalla näkemyksensä puolesta on oikeutettua toimia. Lukija haluaa ajatella. Ja
ajattelulle Valtonen onneksi jättää tilaa.
