torstai 26. maaliskuuta 2015

Kaksi kertaa Valtonen


Sain Jussi Valtosen Finlandia-voittajan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014) jo joululahajaksi. Se oli kuitenkin liian paksu mukaan lentokoneeseen, joten lukeminen siirtyi. Aloitin kirjan helmikuussa ja sain sen loppuun vasta reilusti maaliskuun puolella.
                Alusta pidin. Alinan ja Joen rakkaustarina takaumana parinkymmenen vuoden taakse oli kaunis ja aito. Sain oman esikoiseni samoihin aikoihin, vauvaelo tuntui tutulta. Mutta kun siirryttiin Yhdysvaltoihin ja iAm-aikakauteen, mielenkiintoni lopahti. Loputtomat seikkailut virtuaalimaailmassa peittosivat alleen sitä, mitä minä kirjoilta haen: Ihmissuhteet ja niiden huikeus hukkuivat ihmelaitteen ominaisuuksien virtaan.
                Henkilöidensä välisistä suhteista Valtonen kirjoittaa kuitenkin herkästi ja hyvin. Siitä, miten emme kuuntele toisiamme ja tahtomattamme kävelemme toistemme ohi. Jossain vaiheessa voi olla liian myöhäistä tilannetta korjata.
                Valtonen on upottanut kirjaansa valtavan määrän yhteiskuntakritiikkiä. Kritiikki on kaunokirjallisuudessa hyväksi, mutta tarvitseeko yhdessä kirjassa parantaa ihan jokainen asia maailmassa? Suomi-Amerikka -vertailusta pidin, se on meillä kotonakin aina ajankohtainen aihe, mutta en ymmärrä, miksi tässä kirjassa piti hoitaa myös vaikkapa Suomen ev.lut. kirkon tilannekatsaus.
                Kokonaisuutena kirja olisi vain ja ainoastaan parantunut editoimalla pois sellaiset parisataa sivua. Vähemmän on usein enemmän. Kielikin olisi kaivannut pientä hiomista. Valtonen on pitkään asunut Yhdysvalloissa. Sen valitettavasti huomaa.
                Mietin, miten Valtonen kirjoittaa, kun kirjoittaa vähän tiiviimmin. Sitäkin hän on tehnyt. Luin Siipien kantamat (Tammi 2007) ja pidin kirjasta kovasti. Kaunis, rauhallinen, kielellisesti paljon huolitellumpi kuin He eivät tiedä mitä tekevät. Rakkaustarina, jossa on kaikki ainekset ylisentimentaalisuuteen, mutta siihen Valtonen ei sorru.
Nuori ja raikas Marianne, keski-ikäinen Juhani. Perinteinen lähtökohta, jonka Valtonen punoo maaliin tarkasti ja tyylikkäästi.
                Takaisin uutuuteen. Puutteistaan huolimatta Valtosen lähes 600-sivuinen järkäle on luettava loppuun. On selvitettävä, miten isä ja poika lopulta kohtaavat. Ja kohtaavathan he.
                Paljon jää järkäleessä auki. Ihmissuhteet eivät ole helppoja eikä niitä helpoiksi tarvitse vääntääkään. Helppoa ei myöskään ole määrittää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja millä tavalla näkemyksensä puolesta on oikeutettua toimia. Lukija haluaa ajatella. Ja ajattelulle Valtonen onneksi jättää tilaa.