Tukholma,
kerrostalo ja sen asukkaat Elisabeth, Otto ja Elias. Hiljattain taloon
muuttanut Elisabeth ei poistu lainkaan asunnostaan. Leskimies Oton elämän viikoittainen
kohokohta on päivällisen laittaminen Eliakselle, joka on lähes yhtä yksinäinen
kuin sukupolvea vanhemmat naapurinsa.
Linda Olssonin romaanissa Kun mustarastas laulaa (Gummerus 2015,
suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi) jätetään kirja oven taakse, poimitaan kirja
ovenraosta, jätetään kirja taas toisen ovelle. Kun aikaa kuluu, päästään viimein
yhteiseen päivällispöytään ja puistoon kävelylle, uskalletaan rakastaakin.
Jos haluat lukea kirjan, jossa on actionia, se ei todellakaan ole tämä.
Jos taas haluat viipyä hitaasti ajatusten, kirjojen ja taiteen maailmassa, et
pety.
Olsson jatkaa edellisistä romaaneistaan jo tutuksi tulleella tyylillään,
jossa vähemmän on enemmän. Kun aiemmissa romaaneissa lukija on saanut nauttia
uusiseelantilaisista meren äänistä, tuoksuista
ja väreistä, pysyy uutuus lähes kokonaan Etelä-Tukholmassa muutaman
korttelin sisällä. Tukholma ei kuitenkaan ole sykkivä suurkaupunki, vaan ennemminkin
kylä, jossa luonto on lähellä.
Ja sitten on mustarastas, joka laulaa. Se laulaa ikkunan takana ja
herättää joka ikinen aamu uuteen päivään. Hauras mustarastas elää myös
kertomuksena Eliaksen kuvissa. Kunnes se syksyn tullen hiljenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti