Aikamatka 1960-luvun Helsinkiin

”Tiedätsä, mikä on mun mielestä yksi vaimon tärkeimmistä tehtävistä?” Risto sanoi.

”Vaimo tekee kodin hengen. Vaimon pitää olla iloinen.”

Laura Honkasalon uutuus Perillä kello kuusi (Otava 2015) hyppää keskelle nousukauden kiiltokuvaperheen elämää.

                Vuokko, nelikymppinen edustusvaimo tylsistyy upeassa kodissaan. Mies tekee vain töitä, ja tyttäret ovat kasvamassa aikuisiksi eivätkä enää tarvitse äitiä täysipäiväisesti.

                Riston vanhapiikatäti Aune elää niin kuin on aina elänyt: kunnon uskovaisen elämää kuolleen kirkkoherraisän ankarailmeisen muotokuvan alla.

                Vuokon tyttärelle Piitulle maailma on avoin: Varakkaan perheen teinille kaikki on mahdollista.

                Kolmen sukupolven yläluokkaiset naiset Helsingissä vuonna 1966. On asema, on varallisuutta, mutta on myös tunteet, jotka yllättävät.

Vuokko rakastuu ja joutuu miettimään, voiko kaiken jättää. Aunen elämään tuo nuorekkaan tuulahduksen isotätinsä kanssa ystävystyvä raikas Piitu. Aune uskaltautuu viimein lomamatkalle Kanarialle ja aloittaa uuden elämän.

Naisensa Honkasalo herättää henkiin vakuuttavasti. Niin Vuokon edustusrouva-ahdistus kuin Aunen kunnollisuuskin ovat aitoja. Vuokon hullaantuminen ja salaiset retket heittävät ehkä jo vähän yli, mutta tiukkapipo Aunen heräämisessä on jopa hulvattomia hetkiä.

Uutta rakennetaan, vanhaa uhataan purkaa. Rouvat pukeutuvat Marimekkoon, mutta seurapiirijuhlien iltapuvut teetetään vielä ompelijalla. Make-up ja rouge ovat kohdillaan, lollot terhakkaita ja kampaukset upeita.

Laura Honkasalon Helsinki vuonna 1966 on täydellinen ja herkullisen pikkutarkka. Itsekin tekisi mieli hypätä kahvilaan tilaamaan Napoleon-leivoksia. Tupakkaa polttavat ajan tapaan niin teinit kuin aikuisetkin, sisällä ja ulkona jopa niin paljon, että lukijaa jatkuva tupruttelu jo vähän häiritsee.

                Kehyskertomuksessa vuonna 1996 ollaan Riston kuoleman äärellä. Suvun naiset, sukupolvella kasvaneena, kokoontuvat tyhjentämään muistojen taloa.

                Kolmekymmentä vuotta on kulunut. Rakennusinsinööri-yrittäjä Riston rakennuttamista betonitaloista ensimmäisiä jo puretaan. Piitu kaipaa isäänsä: ”Se ei olisi ollut sellainen, jollei olisi elänyt sitä aikaa.”