Vaellus kohti värejä

”Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat.”

Kappale Franz Lisztin Vaellusvuosista soi taustalla, kun luen Haruki Murakamin kirjaa Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014).

Ei ole enää omaperäistä etsiä netistä kirjoissa esiintyviä musiikkikappaleita tai taideteoksia (itse teen sitä jatkuvasti), mutta tällä kertaa tehtävä on harvinaisen helppo: Youtubesta kappaleet hyppäävät ruudulle otsikolla ”Music for Haruki Murakami´s book ”Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrime”. Ja tietysti Lazar Bermanin soittamana, kuten kirjassa.

Tsukuru Tazaki on Tokiossa asuva insinööri, joka rakentaa rautatieasemia. Vielä 36-vuotiaana hän asuu yksin yksiössään seuranaan vain yksinäisyys.

Tsukuru on vuosia aikaisemmin jättänyt taakseen lapsuudenkotinsa Nagoyassa. Lukioaikainen tiivis ystäväporukka taas on hylännyt Tsukurun hänelle itselleen täysin tuntemattomasta syystä. Nyt Tsukuru kohtaa Saran, joka vaatii Tsukurua selvittämään 16 vuoden takaiset mystiset tapahtumat ennen päätöstä heidän suhteensa tulevaisuudesta.

Matkallaan Tsukuru päätyy lopulta Suomeen. Hämeenlinnalaisella kesämökillä järven rannalla lintujen laulaessa Tsukuru kohtaa menneisyytensä, mutta myös tulevaisuutensa. On viimein aika päästä eteenpäin.

Suomi-jaksoa on hauska lukea. Mietin, mikä on Helsingin keskustan vanhantyylinen hotelli, jossa on keinahteleva vanha hissi ja jonka ikkunasta näkyvällä leveällä kadulla kulkee vihreitä raitiovaunuja. En keksi, ja voihan hotelli olla täysin mielikuvituksen tuotetta. Silti, kun tapahtumat japanilaisessa kirjassa sijoittuvat kotimaisemiin, yksityiskohtiin kiinnittää enemmän huomiota.

Kirjan käännöstä hieman ihmettelen. Käytetty suomen kieli on vanhahtavaa. Kirjassa valmistetaan aterioita, ei laiteta ruokaa. Jatkuva potentiaalin ja liitepartikkeleiden viljely etenkin dialogissa häiritsee: En jaksa uskoa, että japaninkielisessäkään versiossa keskustelut ovat yhtä tönkköjä ja kaukana tästä päivästä.

Kirja on ensimmäinen Murakami, joka on käännetty japanista suoraan suomeksi, joten esiin piti kaivaa vanhempi Norwegian Wood (1987, suom. 2012, Tammi), joka on käännetty englanninkielisestä versiosta. Ja kas, muutaman kymmenen sivun pikakelauksella en huomaa vastaavaa. No, alkuperäiseen kieleen en voi verrata, japania en osaa sanaakaan.

Norwegian Wood ja Värittömän miehen vaellusvuodet ovat vahvasti sukua toisilleen. Samoja teemoja, samoja tunnelmia. Jos kuuntelit aiempaa lukiessasi Beatlesia alusta aina uudelleen, kuuntelet nyt Lisztin Vaellusvuosia yhtä sujuvasti.