Kirjastojen puolesta!

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Kuvassa nykyinen kotikirjastoni Tuusulan pääkirjasto Hyrylässä. Kirjasto on juuri sopivan kokoinen: Se on riittävän iso, joten lukija löytää kaiken tarvitsemansa. Toisaalta se on riittävän pieni: edes uutuuskirjojen varausjonot eivät ole kohtuuttomat. Ja kun samassa lainausjärjestelmässä ovat myös Järvenpään, Keravan ja Mäntsälän kirjastot, ahkera lukija voi vain onnitella itseään hyvästä asuinpaikasta J.

Kirjastojen kirjasto minulle on kuitenkin Tampereen vanha kirjastotalo, se siellä Tampereen vanhan kirkon takana, Tammerkosken rannalla. En tiedä, kuinka paljon olen siellä viettänyt tunteja opittuani lukemaan vuonna 1975 ennen muuttoani Helsinkiin 1986 (saman vuonna avattiin muuten uusi pääkirjasto Metso). Kesäisin kannoin Teiskoon mökille kerralla 40 kirjaa (hevoskirjoja, Tiina-kirjoja, viisikoita…), jotka palautin muutaman päivän kuluttua lastatakseni laukkuni taas uudella erällä. Tampereen lastenosaston kirjastokorttini vuosileimoineen on edelleen tallella.

Kirjasto on palvelu, jonka toivoisin nykytekniikankin aikakautena olevan saavutettavissa erityisesti jokaiselle lapselle ja nuorelle. Kirjastossa on kaikki.

Rakkautta ja teatteria

Luke Kanowski asuu englantilaisessa pikkukaupungissa Sestonissa rähjäisessä asunnossa elämästä jo sivuun jääneen isänsä kanssa. Joka toinen päivä hän vierailee mielisairaalassa siellä jo vuosia viettäneen äitinsä luona.

                Luke on käynyt klassillisen koulun hyvin arvosanoin, mutta yliopiston sijaan hän päätyy konttoristiksi paperitehtaalle. Vapaa-aika täyttyy lukemisesta, elokuvista ja musiikista. Muistivihkonsa Luke kirjoittaa täyteen mm. BBC:n televisionäytelmien dialogeja ja omia käsikirjoituspätkiä.

                Sattumalta Luke päätyy kaatosateessa Sestonissa käymässä olevien Paulin ja Leighin autoon neuvomaan tietä. Syntyy orastava ystävyys, jonka myötä Luke jättää työnsä, Sestonin ja vanhempansa ja päätyy Paulin luo Lontooseen mukanaan vain pari kassia ja levysoitin.

                Paulin ja Leighin mukana Luke pääsee rakastamansa teatterin maailmaan, aluksi osa-aikaiseksi apulaisnäyttämömestariksi. Samalla hän kirjoittaa omia näytelmiä, joita ei koskaan näytä kenellekään.

                Teatterin lavalla Luke kohtaa myös Ninan, hauraan nuoren näyttelijättären, jonka uraa vartioivat äiti Marianne ja miesystävä Tony. Ensimmäisestä katseiden kohtaamisesta syttyy rakkaus, joka ei jätä Lukea rauhaan.

                Paul saa viimein luettavakseen Luken käsikirjoitukset ja tajuaa Luken lahjakkuuden. Luken esikoisnäytelmä päätyy oikean teatterin lavalle, mutta uhattuna ovat niin rakkaus kuin ystävyyskin.

                Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015, suomentanut Marianne Kurtto) sijoittuu pääosin 1970-luvun alun Lontoon teatterielämään. Ihmis- ja rakkaussuhteissa sekä tunnelmanluojana Sadie Jones on vahvoilla, mutta aitoa 70-lukua (mitä se sitten onkin) jään hieman kaipaamaan. Pienenä muistutuksena siitä, että kirja ei sijoitu nykypäivään, ovat lankapuhelin ja kirjoituskone, mutta muusta asiaa ei juuri huomaa. Ajan teatterihistorian Jones varmasti osaa, mutta siitä minä taas en tiedä mitään J.

                Ehkä rakkaus oli totta on silti ennen kaikkea rakkaustarina. Tai ehkä ennemminkin rakkauksien tarina. Juoni on sen verran taitavasti rakennettu, että lukija, vaikka jotain aavistaisikin, ei voi olla varma lopputuloksesta. Tarina kantaa viimeiselle sivulle asti.

Matka, jolle on lähdettävä

Etta, 82, ei koskaan ole nähnyt merta, joten eräänä aamuna ennen auringonnousua hän lähtee kävelemään Kanadan syrjäseudulta itään kohti rantaa. Matkaa on 3232 kilometriä.

                Miehelleen Otolle Etta jättää kirjeen sekä pinon reseptikortteja, jotta Otto tietäisi, mitä söisi ja miten valmistaisi ruokansa.

                Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James (Gummerus 2015) on kertomus rakkaudesta, avioliitosta, ystävyydestä, yksinäisyydestä, sodasta, ajan kulumisesta ja paljosta muusta. Se on surullinen, herkkä, lumoava ja kaunis kirja. Se on myös iloinen, hassutteleva ja kummallinen kirja, onhan yksi päähenkilöistä puhuva ja laulava kojootti.

                Luettuani kirjan alusta vain muutaman luvun, en ollut varma, uskallanko lukea kirjan loppuun. En tiennyt, haluanko selvittää, mitä tapahtuu. Riipaisevinta on Oton ikävä. Kuitenkin Otto ymmärtää ja tietää, miksi Etan on nähtävä meri.

                Etan matkalta hypätään Etan ja Oton lapsuuteen ja nuoruuteen. Oton lapsuudenystävä Russell, joka on luontevasti sulautunut Oton suureen sisaruslaumaan, joutuu lopulta jäämään suuren rakkauden ulkopuolelle. Ystävyys on onneksi ikuista.

                Pidän Emma Hooperin tavasta kirjoittaa. Hän kirjoittaa raikkaasti ja kuulaasti silloinkin, kun tapahtumat ovat haikeita ja surullisia. Teksti on kaunista, mutta ei sorru imelyyteen. Hooper ei selitä mitään puhki, vaan jättää lukijalle tilaa. Sari Karhulahden suomennos toimii hyvin.

Etta ja Otto ja Russell ja James on kirja, jota on helppo lukea vaikka riippumatossa rannalla, mutta kaikessa keveydessään ja helppoudessaan se ei kuitenkaan ole kevyt eikä helppo.

 Kirjan viimeisessä luvussa ei ole paljon tekstiä. Oikeastaan sivut ovat lähes tyhjiä. Silti sivuilla on kaikki. Kun suljen kirjan, itken.

p.s. Emma Hooper vieraili Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa 23.5.15 ja olin kuuntelemassa hänen ja Maija Vilkkumaan välistä keskustelua kirjoista, kirjoittamisesta, musiikista, dinosauruksista ja muusta. Tätä kirjaa tuskin olisin lukenut ilman Helsinki Litiä. Kiitos!

Aikamatka 1960-luvun Helsinkiin

”Tiedätsä, mikä on mun mielestä yksi vaimon tärkeimmistä tehtävistä?” Risto sanoi.

”Vaimo tekee kodin hengen. Vaimon pitää olla iloinen.”

Laura Honkasalon uutuus Perillä kello kuusi (Otava 2015) hyppää keskelle nousukauden kiiltokuvaperheen elämää.

                Vuokko, nelikymppinen edustusvaimo tylsistyy upeassa kodissaan. Mies tekee vain töitä, ja tyttäret ovat kasvamassa aikuisiksi eivätkä enää tarvitse äitiä täysipäiväisesti.

                Riston vanhapiikatäti Aune elää niin kuin on aina elänyt: kunnon uskovaisen elämää kuolleen kirkkoherraisän ankarailmeisen muotokuvan alla.

                Vuokon tyttärelle Piitulle maailma on avoin: Varakkaan perheen teinille kaikki on mahdollista.

                Kolmen sukupolven yläluokkaiset naiset Helsingissä vuonna 1966. On asema, on varallisuutta, mutta on myös tunteet, jotka yllättävät.

Vuokko rakastuu ja joutuu miettimään, voiko kaiken jättää. Aunen elämään tuo nuorekkaan tuulahduksen isotätinsä kanssa ystävystyvä raikas Piitu. Aune uskaltautuu viimein lomamatkalle Kanarialle ja aloittaa uuden elämän.

Naisensa Honkasalo herättää henkiin vakuuttavasti. Niin Vuokon edustusrouva-ahdistus kuin Aunen kunnollisuuskin ovat aitoja. Vuokon hullaantuminen ja salaiset retket heittävät ehkä jo vähän yli, mutta tiukkapipo Aunen heräämisessä on jopa hulvattomia hetkiä.

Uutta rakennetaan, vanhaa uhataan purkaa. Rouvat pukeutuvat Marimekkoon, mutta seurapiirijuhlien iltapuvut teetetään vielä ompelijalla. Make-up ja rouge ovat kohdillaan, lollot terhakkaita ja kampaukset upeita.

Laura Honkasalon Helsinki vuonna 1966 on täydellinen ja herkullisen pikkutarkka. Itsekin tekisi mieli hypätä kahvilaan tilaamaan Napoleon-leivoksia. Tupakkaa polttavat ajan tapaan niin teinit kuin aikuisetkin, sisällä ja ulkona jopa niin paljon, että lukijaa jatkuva tupruttelu jo vähän häiritsee.

                Kehyskertomuksessa vuonna 1996 ollaan Riston kuoleman äärellä. Suvun naiset, sukupolvella kasvaneena, kokoontuvat tyhjentämään muistojen taloa.

                Kolmekymmentä vuotta on kulunut. Rakennusinsinööri-yrittäjä Riston rakennuttamista betonitaloista ensimmäisiä jo puretaan. Piitu kaipaa isäänsä: ”Se ei olisi ollut sellainen, jollei olisi elänyt sitä aikaa.”

Perhesalaisuuksien taituri

Lontoo heinäkuussa 1976. Helle, kuivuus ja veden säännöstely jatkuvat jo kolmatta kuukautta. Tavallisena aamuna tasan kello 6.45 Robert lähtee ulos talosta niin kuin on lähtenyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Nyt Robert on eläkkeellä ja käväisee vain ostamassa sanomalehden nurkan takaa. Paitsi että tällä kertaa Robert ei palaa.

                Maggie O´Farrellin Varoitus tukalasta helteestä (Schildts & Söderströms 2014) on tarina perheestä, jonka jäsenet yllättävän kriisin seurauksena joutuvat kohtaamaan itsensä ja toisensa. Äiti Grettan luokse saapuvat aikuiset lapset Monica, Michael Francis ja Aiofe.

                Perheen esikoinen Monica asuu Peterinsä kanssa tyylikkäässä talossa antiikin keskellä, mutta elämä tyhjää ja merkityksetöntä. Myös vuodet Riordanin perheen vastuunkantajana ovat jättäneet jälkensä. Keskimmäinen Michael Francis on perheen vuoksi hylännyt tutkijanuransa ja unelmansa. Avioliitto Clairen kanssa rakoilee. Kuopus Aiofe on karannut Amerikkaan suuri salaisuutensa mukanaan eikä ole juuri pitänyt yhteyttä kotiin. Äiti Grettallakin on oma synkeä salaisuutensa, eikä hän ehkä olekaan niin tietämätön miehensä katoamisesta kuin antaa ymmärtää.

O´Farrellilla on taito tehdä henkilöistään eläviä ja tuntevia ihmisiä. Perhesuhteet, monimutkaisetkin, ovat aitoja ja kaikessa surullisuudessaankin lempeän humoristisia.

O´Farrellin aiemmin suomennettuun kirjaan Käsi jota kerran pitelin (Schildts & Söderströms 2013) ostin aikanaan täysin puhtaasti houkuttelevan kannen ja kansiläppätekstin perusteella, kirjailijasta en tiennyt mitään. Kirja kosketti kauneudellaan ja kauheudellaan ja nousi saman tien TOP 10 -listalleni. Niinpä odotukset olivat suuret, kun aloitin tämän teoksen.

En missään tapauksessa pettynyt, Varoitus tukalasta helteestä on hieno, mutta aivan samaan tiiviyteen ja tunnelmaan se ei yllä kuin Käsi jota kerran pitelin. (Sivuhuomautus: Samoin kuin edellisen postaukseni Murakamissa, tässäkin kirjassa tapahtuu myös Suomessa. Lehtiartikkelista olen lukenut, että Maggie O´Farrell rakastaa Suomea ja on lomaillut täällä useamman kerran perheensä kanssa.)

O´Farrellin kuudesta romaanista on toistaiseksi suomennettu valitettavasti vain nämä kaksi. Vaikka tietokirjoja tai muita asiatekstejä luen sujuvasti englanniksi, haluan nauttia kaunokirjallisuudesta äidinkielelläni. Nyt on tehtävä poikkeus ja tartuttava aiempiin teoksiin englanninkielisinä. Sen verran O´Farrellit houkuttelevat.